En ihan ajatellut viettäväni Suomen 90. itsenäisyyspäivää näin. Istuen Kööpenhaminan kentällä, yrittäen saada läppäriä toimimaan yhteen langattoman verkon kanssa (ei toimi, siksi tämäkin teksti tulee blogiin jälkijunassa) ja odotellen konetta lähteväksi Helsinkiin. Ensimmäisen lennon ollessa 1,5 tuntia myöhässä jatkolento oli ilmassa ennenkuin Outi maassa. Joten eikun odottamaan seuraavaa konetta.

Viime viikonloppuna oli vähän samanlainen tilanne. Lensin perjantaina Helsinkiin, sunnuntaina takaisin. Tarkoitus osallistua perjantaina firman pikkujouluihin (eihän niitä voi jättää väliin!) ja lauantaina Otaniemessä Sähköinsinöörikillan vastaaviin kemuihin. Kuinkas kävi? Ensimmäinen lento myöhässä, Kööpenhaminassa siis myöhästyminen koneesta. Seuraavan koneen ollessa täynnä paikka illan vimeiseen koneeseen, ja kodin kautta vauhdilla pikkujoulujen JATKOILLE. Itse joulut oli juhlittu jo, esiintyjät nähty ja ruuat syöty. Onneksi Dublinin kentällä sadatellessani tilannetta puhelimen välityksellä työkaverille kuuli puheeni Ari, Bakelsin myyntipäällikkö, myös matkalla Helsinkiin. Yhdessä sitten Köpiksessä kierrettiin tiskejä etsien uusia lippuja, kysyen Finskiltä paikkoja heidän koneeseensa, ja lopulta hakemaan olutta ja purtavaa alistuessamme kohtaloomme. Niin ja siis tämä toimimaton lentoyhtiö oli SAS ja sen yhteistyölento LUXairin kanssa Dublinista Kööpenhaminaan. Suosittelen lennon kiertämistä kaukaa. Ainakin, jos siltä yrittää ehtiä jatkolennolle. Arin kanssa sitten otettiin muutama olut, syötiin ja juteltiin. Ja naurettiin, ei noin surkealle tilanteelle voi muuta.

Pikkujoulutkaan eivät menneet aivan odotetusti. Olin etukäteen puhunut kemuista parhaiden työkavereiden kanssa. Joita yritin bongata päästessäni jatkopaikan, el Ravintola Teatterin, jonoon. Ja enpä sitten nähnyt ketään. Minna viestitti kyllästyneensä odottamaan ja lähti jo kotiin. Muut eivät vastanneet puhelimiinsa. No great! Mitäs nyt... ainut tuttu ihminen koko monen kymmenen ihmisen joukossa on... allekirjoittaneen lähimmän esimiehen esimiehen esimies. Mites se menikään, pikkujoulut ovat vuoden paras paikka antaa palautetta esimiehille, joille ei ikinä toimistolla ole sanonut mitään? :D No, sitä sitten testattiin. Onneksi Mikael (+ muu seurue) on oikeasti varsin hauska ja rento tyyppi, jonka kanssa jonotus oli lähes hauskaa. Sisällä pääsi näkemään sitten niitä ”oikeita tuttujakin”, ja muutamalla naamalla näkyi varsin priceless-ilemeitä. ”Outi? Mitä? Häh? Eiks sun pitäis olla Dublinissa?!?”  Eli tavoite saavetettu ja komeasti.

Lauantai sujuikin nähden opiskelukavereita, ensin maistellen boolivariaarioita ensi lauantain kemuja varten ja Dublinin tuliaisia tuoden, sitten Otaniemessä pikkujouluissa. Kuten firmakemuissa, myös Otaniemessä oli outo olo tuntea olevansa niin kovin paljon selväpäisempi kuin lähes kaikki muut paikallaolijat. Perjantaina missasin firman tarjoamat ”ilmaiset viinat”, ja lauantaina taas... koin eron diplomi-insinöörin ja opiskelijan välillä? Joka tapauksessa ensimmäistä kertaa elämässäni lähdin sitseiltä jo puoli yhden dösällä kotiin, eikä tehnyt tiukkaa.

Nyt itsenäisyyspäivänä ollaan siis taas lentämässä. Tällä kertaa ohjelmassa kotiinpaluu Irlannista tämän vuoden osalta. Ilmeisesti joko 2.1. tai 3.1. on vuorossa paluu, sitä ennen kuitenkin nautitaan Suomesta. Ja Aachenista. Ja Italia-Sloveniasta. Jos nyt vaan ensin pääsisi siihen koneeseen ja Töölöön...