Jospas tämän toisen kirjoituksen aloittaisi vaikkapa saapumisesta Ranskaan. Lentokohteena oli siis ihanan aurinkoinen Nizza, josta bussilla Antibesiin. Bussipysäkillä vastassa olivatkin Laura ja Kaisa, eli siis Lauran ihastuttava dalmatialainen. En tosin ihan vielä ole varma, kuinka puhdasverinen kyseinen nelijalkainen on, sukupuusta voisi hyvinkin löytyä vähintään yksi kissa tapojen perusteella. Eiköhän kuva osaltaan selitä ainakin osan:

Eli Kaisa on varsin hellyydenkipeä, kaipaa rapsutusta, puhdistaa itsensä nuolemalla ja tulee kylkeen kiinni (ilmeisesti on tajunnut oman ison kokonsa, jonka takia ei sentään hyppää syliin. :) Kehräys ei vielä kuulu Kaisan arsenaaliin (ainakaan tietääkseni) mutta eiköhän sekin vielä sieltä tule esiin iän kasvaessa. Ja tosiaan, jos tässä tekstissä on normaalia enemmän kirovihreitä, niistä voin kiittää Kaisaa, joka tosiaan on kuvan mukaisesti avustamassa tekstin tuottamista.

No mutta. Nyt on siis viimeinen ilta Antibesissa menossa, eli sunnuntaita viedään. Tähän mennessä on tullut nähtyä Antibesia: kaunis ja pieni ranskalainen kaupunki, jonka idyllisten kapeiden vanhan kaupungin katujen varrella myös Lauran kämppä sijaitsee. Kaupunki on kuin St. Tropez-sarjasta konsanaan: aurinkoa ja lämpöä, kauniita ihmisiä, uimarantoja, kesäkahviloita, ja: huvijahteja. Kaupungin satamassa on huomattavat määrät toinen toistaan upeampia huviveneitä ja purjealuksia. Ja toki niiden komeita miehistöjä. Kyllä minäkin sitten joskus, kun olen iso ja rikas ja päässyt piireihin, hankin seuraani kahtien omistajia ja kutsun itseni lomailemaan purrella.... tai sitten en.

Joka tapauksessa jahdit olivat varsin upeita nähtäviä. Totta kai kävelylenkilleni osui yksi jahti, jonka edessä tummennetuin lasein varustetut mustat autot odottivat pukuihin sonnustautuneiden autonkuljettajien kera purren omistajia (?) tulemaan jaloittelukierrokselle aaltojen tuiverruksesta. Tapahtumaa oli jäänyt odottamaan useampi turisti, joita toki hieman naureskelin. Jonka jälkeen liityin heidän seuraansa, koska toki itseäkin kiinnosti, minkälaiset tapaukset tuollaisia jahteja omistavat. Hetken odoteltua ja katsottua pukuihin sonnustautuneen palvelusväen valmistautumista purresta tuli ulos kuusi n. kolmissakymmenissä ollutta miehekästä sortseissa ja T-paidoissa, varsin matti meikäläisinä siis, ja hyppäsivät autoihin. Hienoinen  pettymys valtasi mielen. Olisi nyt ollut edes joku tuttu julkkis, tai joku joka olisi näyttänyt rikkaalta. Mutta ei, ihan taviksen näköisiä tyyppejä. Voisin ehdottaa satamalle, että kaikkien pursiomistajien tulisi alkaa käyttää rintamerkkiä "Olen luksusjahdin omistaja" ihan vaan, ettei jäisi väliin mahdollisuus tutustua moiseen, kun ne ilmeisesti soluttautuvat varsin hyvin rahvaan joukkoon.

Lauantaipäiväksi ohjelmassa oli tutustuminen Nizzaan. Sää jatkui kauniina kuten olettaa saattaa, ja muutkin Antibesin tuntomerkit osuivat aika hyvin kohdalleen myös Nizzassa. Voisikin kai todeta, että Nizza on hieman laajennettu Antibes, johon on lisäksi lisätty kunnon ostoskatu ja laajempi hiekkaranta rantabulevardeineen. Päivän suurinta antia taisikin olla Lauran opiskelukaverin Jonnan ja tämän komeamman puoliskon Aleksin tapaaminen. Pariskunta oli Nizzassa lomalla ja ensimmäistä kertaa erossa alle vuoden vanhasta jälkikasvustaan Sofiasta. Onneksi on nykytekniikka, joten lastenvahdeilta saapui tasaisin väliajoin tekstiviestien lisäksi kuvia Sofian tekemisistä, joten vanhemmat pysyivät rauhallisena. Tulipa myös ensimmäistä kertaa elämässäni otettua osaa (tai siis kuunneltua, kun en kerran Lauran ja Jonnan kaveripiiriä tunne) keskustelua aiheesta "kuka on saanut vauvan ja kellä on seuraavaksi vauvaa tulossa". Ja myös kuinka Sofia teki sitä ja tätä ja kuinka se on niin ihana. :) Onneksi pystyin nauttimaan ihanista vauvatarinoista ajatellen olevani kuitenkin sen verran nuorempi, ettei oman kaveripiirin kanssa samanlaisia keskusteluja ala tulla varmaan ainakaan ihan heti. Kai. Hei mitä te kaverit siellä Suomessa touhuatte? Eihän kaikki ole täysin toisella tolalla kun palaan? Jos palaan? Ehkä en palaakaan!

Sunnuntaina suuntana oli maaginen Monaco. Etukäteen oli muutamalta taholta tullut kommenttia siitä, kuinka Monacossa ei ole oikeastaan mitään suurempaa nähtävää, varsin tylsä paikka. Mutta eihän sitä suomalainen usko ennenkuin näkee. Vai mitä? Joten eikun junalla Monacoon katsomaan. Ja voisi tässä varmaan todeta, että aika oikeassa olivat. Monaco kun oli kuin Antibes, lisävarusteena rumia korkeita kerrostaloja (onneksi sentään paikalliseen keltaoranssiin sävytettyinä eikä mitään lasitaloja), casino ja ruhtinassuvun palatsi. Joten eiköhän me sitten menty Lauran kanssa tutustumaan palatsiin. Pääsymaksun maksettuamme oli vuorossa oikeankielisen selostusnauhurin saaminen. Kysymys "English or Russian?" hätkähdytti hieman meitä molempia, eikös me nyt kuitenkin olla varsin länsimaalaisen näköisiä, eikä mitään venäläisiä. Ilmeisesti tyttö ei ollut aivan tilanteensa tasalla. Kierroksen aikana kuulimme Grimaldien suvun edustustiloista selitystä, varsin peruskauraa. Onneksi kasetti sentään kertoi ruhtinassuvun toivovan meidän viihtyneen kanssaan, ja tulevan vielä tutustumaan ulkopuolella sijaitsevaan autokokoelmaan. Olisi tosin ollut mukava tavata ruhtinasperhe muutoinkin kuin kasetin välityksellä, mutta olivat ilmeisesti kiireisiä.

Siinä siis pääpiirtein tätä matkaa. Taidan lopettaa tarinoinnin tältä osalta tähän, kirjoittaminen koiran pää sylissä ei ole kaikkein ergonomisimpia asentoja...