Joskus sitä vaan sattuukin hauskoja asioita. Kuten eilen. Juuri kun olin töistä lähdössä viettämään rauhaisaa koti-iltaa, soi puhelin. Nikolaj, kesätyökaverini, on jälleen Aachenissa ja kokoaa porukkaa nauttimaan muutaman olusen kanssaan. Eihän sellaisesta kutsusta voi kieltäytyä. ;) En todellakaan muista, olenko selvitellyt Nikolajn kommellusta täällä ollenkaan, joten laitetaanpas vaikka tähän sellainen pikainen selvitys:

Lopetettuamme harjoittelumme syyskuun puolessa välissä, ja minun lähtiessäni kahden viikon Suomen lomalle, Nikolaj yritti hankkia itselleen dippapaikkaa. Ja onnistuikin siinä - paikka löytyi hänen kaksoisveljensä Vladimirin kesätyöpaikalta Siemensin tutkimuslaitokselta Princetonista, Jenkeistä. Työn oli tarkoitus alkaa lokakuun alussa. Mutta kuinkas ollakaan, eräänä päivänä Kolja huomasi reppunsa olevan auki. Ja ainut asia, joka sieltä puuttui: passi viisumeineen. Pahus. Ja Valkovenäjä kun on maana mikä on, ei Nikolajn auttanut kuin lähteä Bonnin suurlähetystöön hakemaan lappua, jonka avulla pääsee passittomana matkustamaan takaisin Minskiin, joka on ainoa valkevenäläisiä passeja myöntävä paikka maan päällä. Ja koska Valkovenäjä on maana mikä on, myös sen byrokratia kestää, tosin huomattavasti vähemmän aikaa saadessaan lahjaksi muutaman pullon viinaa... Joten Kolja tahtomattaan vietti pari viikkoa Miskissä hankkien passia ja viisumiaa, ja nyt jatkaa taisteluaan byrokratian kanssa yrittäen Saksasta saada viisumin Jenkkeihin. Viikon päästä olisi seuraava tavoitepäivä olla Princetonissa, saas nähdä kuinka äijän käy...

Töistä olin siis lähdössä. Ja nopeasti Lidlin kautta kotiin. Ja kuinkas sitten kävikään... kaupan käytäviä astellessa aloin kuunnella. Ihan kuin joku puhuisi suomea.... ei kai sentään? Pitäisiköhän varmistaa.... vaivihkaa epäilyttävän kaksikon lähistölle ottamaan kahvipakettia. Kuulin ilmeisesti omiani, sillä kyllä nuo kaksi ihmistä ihan saksaksi höpöttivät. Joten eteenpäin vihannestiskille. Ei mutta taas, eivät ne voi oikeasti saksaa puhua. Uusi yritys päästä kuunteluetäisyydelle. Ja kyllä vaan, kyllähän se kuulostaa ihanalta äidinkieleltäni, pienellä saksalaisella aksentilla höystettynä. Mikrosekunnin mittainen miettimistauko: mitä teen? Ja eikun esittäytymään "Hei, olette ilmeisesti Suomesta?..."

Pienen juttelutauon aikana tutustun ensimmäiseen Aachenissa pysyvästi asuvaan suomalaiseen. Valitettavasti maailman huonoin nimimuistini iski taas, mutta kyseessä olivat siis suomalainen äiti ja tämän (omaan ikäluokkaani kuuluva) tytär. Perheen äiti on asunut Aachenissa jo 35 vuotta, mutta tapaamiensa suomalaisten määrän voi kuulema edelleen laskea yhden käden sormilla. Vaihdettiinpa puhelinnumerot ja sovittiin lähtevämme oluselle jokunen ilta tytön (olikohan se Minna... joku M:llä alkava nimi kuitenkin... kai.. ) kanssa. Hauskaa. :)