On se vaan hassua. Juuri kun sitä tänä aamuna mietti, kuinka hyvin Aacheniin on loppuenlopuksi kotiutunut. Kämppä tuntuu jo ihan omalta, kaupunki näyttää päivä päivältä syksyisemmältä, mutta samalla tutummalta, työkavereiden kanssa voi jutella mistä vaan, Eike toimii hyvänä "tyttökaverina", ja suomalaisiinkin alkaa tutustua. Ainoa ahdistusta tuova seikka on lähes aina uusiin tai vanhoihin tuttuihin törmätessä esitettävä kysymys: kuinka kauan sä nyt sit oikein aiot Saksassa viihtyä? Ihan kuin minä tietäisin! Tämän vuoden alussa en todellakaan olisi arvannut olevani kesää Saksassa, saati jääväni tänne pidemmäksi aikaa. Joten miksi nyt yhtäkkiä omistaisin tietoa kaukana tulevaisuudessa olevasta wapun ajasta? Antaa sen olla ihan rauhassa, mä elän tässä hetkessä suurempia suunnittelematta. (oon aina halunnut sanoa noin, kerrankin se jopa kuvaa todellista tilannetta :)

Mutta tuosta tasapainoilusta. Aamulla kaikki siis oli kohdillaan, elämä lähes murheetonta. Ruokatunnilla se iski. Pahaa-aavistamatta ja täysin tilaamatta. Jaospomo päätti pitää kerrottua vitsiä hauskana ja alkoi nauraa. Norbertilla on hieman poikkeava, äänekäs, nauru. Juuri samanlainen kuin eräällä hyvin tuntemallani ihmisellä. Muutoinkin Norbertissa ja isukissa on jotenkin paljon samaa, ei ihme, että iskä käy usein työmatkoilla Saksassa ja viihtyy paikallisten seurassa. Hetken aikaa, naurua kuunnellessani, aloin jo miettiä lentolippujen hintoja Tukholmaan. Eivät ne kovin kalliit voi olla. Pöydässä tapahtui siirtyminen seuraavaan puheenaiheeseen. Hetki oli ohi. Mä minnekään Tukholmaan lennä. Pah. Mutta joulunajalle on kyllä pakko mahduttaa visiitti Turkuun, siihen asti selviän kuunnellen sound-alike -naurua.