Eipä ole pitkään aikaan tullut kirjoitettua tänne puhdasta tajunnanvirtaa. Toisaalta, en nyt muutenkaan tänne usein ole syksyn aikana kirjoittanut. Jotenkin tuo pimeys, kylmyys ja yleisesti syystalvi vie kaikki mehut itsestä. Ja toisaalta, lyhyempimuotoisia statuksia kirjoittelee Facebookin puolelle. :)

Mutta mitäs on viime aikoina sattunut Outin elämässä. Taantuma iski, kuten kaikille muillekin maailman kansalaisille. Ericssonilla se tarkoitti pikkujoulujen peruuntumista. Onneksi kuitenkin Suomen Ericsson täytti tänä vuonna 90 vuotta, joten yhdistetyiksi vuosijuhliksi ja pikkujouluiksi suunnitellut kemut sitten vaan nimettiin uudelleen edustamaan pelkästään juhlavuotta. Näppärää. :) Niinpä viime perjantaina Kaivohuoneelle kokoontui useampi sata komeaa tietoliikenteen ammattilaista. Pukukoodiksi kun oli normaalin puvun sijaan laitettu tavoitteellisesti "tumma puku". Suuri osa naispuolisista juhlijoista huomasi poikkeavan pukukoodin vasta juhlanalusviikolla, joten ette usko mikä oli suurin puheenaihe koko viikon ajan kahvitauoilla, naistenhuoneessa ja mese-keskusteluissa. :) Itse päätin sitten pukeutua ihan kunnolla pitkään iltapukuun, jolla normaaleissa juhlissa olisi erottunut hieman ylipukeutuneena, mutta näissä kemuissa tyyli onneksi osui varsin hyvin kohdilleen.

Joka tapauksessa, seistessä alun kuohuviinilasi kädessä komeiden tummiin pukuihin sonnustautuneiden työkavereiden keskellä ei voinut kuin olla tyytyväinen alan valintaan. :) Erään työkaverin mukaan oloni oli varmasti "kuin taivaassa", olenhan Facebookin puolella liittynyt ryhmään "I LOVE MEN IN SUITS". Ehkä ei sittenkään pitäisi hyväksyä kaikkia työkavereita Facebook-kavereiksi... hmm...

Ilta kului mukavasti Vappu Pimiän juontamana. Ohjelmassa oli tavalliseen tapaan toimitusjohtajan puhe (josta tosin ei huonon äänentoiston takia kuullut sanaakaan, niinkuin ei Vapunkaan selityksistä), jonkinlainen tanssiesitys (jonka aikana olin varsin kaukana lavasta, niin ei tullut hirveästi seurattua), buffet-pöydän antimia (ei mitään erityistä yleisen mielipiteen mukaan) sekä Ericssonin oma sisäinen bändi (illan kohokohta, kuten aina pikkujouluissa. Kaverit ihan oikeasti osaavat soittaa ja laulaa ja saavat ihmiset tanssilattialle!). Itsellä ilta kului varsin pitkälti jutellessa varsin laajan ihmisjoukon kanssa. Jotenkin tuntuu, että töissä aika kuluu niin työn tohinoissa, ettei meinaa ehtiä jutella kuin niiden henkilöiden kanssa, joiden kanssa tekee myös töitä. Pikkujoulut onkin just hyvä paikka vähän jutella yksikön päällikön kanssa (ei tosin siihen perisuomalaiseen tapaan, johon liittyy kunnon rohkaisuryyppyjen nauttiminen ennen keskustelun aloittamista) sekä muiden vähän kokeneempien kollegojen kanssa. Ennen iltaa oli Outin tulevaisuuden suunitelmat varsin avoimina, nyt ehkä on jo punainen lanka punottuna jota pitäisi vaan lähteä seuraamaan. Yhteistä kaikille keskusteluille on ollut neuvo "maltti on valttia". Mitä, minäkö muka malttamaton?!? Ja pah. Mutta kyllä tässä nyt pitäisi jo saada sitä ja tätä ja tota, ja jos ei vielä tänään, niin viimeistään eilen. ;)

Sen verran hyvin tuli Kaivohuoneella ja jatkopaikassa LUXissa viihdyttyä, että kotona olin sitten varttia vaille viisi. Hauskaa koko rahan edestä siis. :) Sääli että seuraavia samanlaisia kemuja pitää odottaa taas vuosi...

Vai että pitäisi blogiin saada lukijapalautteen mukaan uutta sisältöä... No mikäs siinä. Jos joku oikeasti vielä jaksaa tätä seurata, kaipa mä voin vähintään silloin tällöin hieman kirjoitella päivityksiä. Lähiaikoina on päivitykset tainneet mennä toiselle puolelle suvusta ”perjantaiviestien” muodossa, mutta jos vaikka tästä lähin alkaisinkin tehdä perjantaipostauksia, ja lähettelen tädeille vaan linkin tänne...

 

Sijainnista maailman kartalla sen verran, että vaihteeksi tekstiä syntyy lentokentällä. Tällä kertaa kyseessä Amsterdamin kenttä, josta kohta lento kotiin päin. Viikko sitten perjantai-iltapäivänä tuli pomolta tiukka pyyntö, josko voitaisiin Marion kanssa lentää Ericssonin Rijenin toimistoon viikoksi auttamaan paikallisia kavereita, joten eihän siinä muu auttanut kuin tyttö koneeseen. Melkein pääsi marraskuun viettämään kokonaisuudessaan suloisessa Suomessa, mutta ei siis ihan.

 

Mitäs muuta elämään kuuluu. Töissä suurin näkyvä muutos on vaihto windows 2000 –käyttöjärjestelmästä Vistaan. Ihan vaan muutama kirosana on päässyt ilmoille erinäisten toimimattomien ohjelmien ja asennusongelmien takia, enkä vieläkään ole ihan niin vakuuttunut tämän uudistuksen hyvyydestä.

 

Vapaa-ajalla aika pitkälti mennään samaa harmaata kaavaa. Yksi lauantai tuli ilahdutettua naapureita kunnolla, kun työkavereiden kanssa istuttiin iltaa meikäläisellä. Kahteen asti. Tajuamatta olevamme ehkä hieman äänekkäitä. Noh, naapurit onneksi huomasivat ja huomauttivat kivalla pikku kirjeellä. J Mutta eikös se niin mene, että jos suuren osan ajasta on työmatkoilla eli tuottaa nollamelua, saa joskus sitten vähän olla äänekkäämminkin? ;)

 

Liikuntapuolella uusi innostuksen kohde ovat Motivuksen afro-tunnit. Harmi, että tunneille on löytänyt varsin moni muukin joten salissa on varsin ahdasta, mutta niin hauskaa. :) Pitäis varmaan käydä bailatino-tunnillakin vielä pari kertaa, ennen 22 päivän päässä odottavaa Meksikon matkaa. Jotenkin tuntuu, että tämä pimeys ja kaamos on vienyt loputkin energiavarat eikä meinaa töissä jaksaa painaa. Eli auringon kuvat silmissä tässä lasketaan päiviä! Ja sitten kun pääsee sieltä takaisin Suomeen, voikin alkaa laskea päiviä Ylläksen reissuun (joka tosin koittaa vasta pääsiäisenä eli huhtikuussa). Näin kauan siinä vissiin kesti, että mäkin liityin niiden ihmisten joukkoon, jotka vaan laskevat päiviä erilaisiin lomiin.  

Piiitkästä aika päivitystä blogiin! Hämmentävää. Kyllä Laura tuosta sun kommentoinnista on jotain hyötyä, tosin reagointiaika on varsin pitkä. Joka myös tekee tästä blogituksesta haastavaa, kun ei oikein tiedä, mistä kirjoittaisi...

Joka tapauksessa elämä kulkee omalla radallaan. Arkipäivät menevät töissä, viikonloput useimmiten golfkentillä. Työpäivät venyvät välillä ihan naurettavan pitkiksi, ja kiireisiksi, ja siksi ehkä tää blogittaminenkin on häiriytynyt. Mutta kun mulle ollaan työntämässä milloin minkäkinlaista hommaa, enkä ole vieläkään oppinut sanomaan ”EI!”. Mutta minkä sille voi, kun musta työstä tekee kiinnostavaa juuri se vaihtelevuus, niin mielellään ottaa kaikenlaisia toisistaan täysin poikkeavia hommia. Esimerkkinä tää viikko, jolloin olen: 1. Valmistellut ohjedokumenttia firman projektipäälliköille, jotka valmistelevat tietyntyyppisiä muutoksia verkkoon, 2. Tutkinut yhtä Ural-vuoriston takana sijaitsevaa verkkoa ja miksi se ei toimi kuten pitäisi, 3. Valmistellut yhdelle asiakkaalle koulutustuokiota ja toteuttanut tuon koulutuksen (tätä siis kirjoitan Finskin koneessa paluumatkalla Lontoosta kouluttamasta. On toikin, kaksi työpäivää saa tuhlattua siihen, kun opettaa ihmisiä 2,5 tuntia...) 4. Opettanut yhtä työkavetria käyttämään meidän firman sisäistä työkalua, 5. Valmistellut asiakasdemoa, joka toteutuu Tukholmassa lähiviikkojen aikana, 6. miettinyt työpaikan virkistyspäivän ohjelmaa. Jos noista ei löydy vielä tarpeeksi työtä yhdelle ihmiselle niin... ja tuosta vielä puuttuu epävirallisemmat, eli muutaman kaverin auttaminen niin Jorvaksessa kuin Puolassakin omissa töissään. Mutta mikäs siinä kun töissä viihtyy, ja noi maanantain ja tiistain yli 11 tunnin työpäivät kerryttivät plussasaldoa niin, että voi myöhemmin pitää vapaapäiviä.

Oon tässä miettinyt, josko ostaisi itselleen asunnon. Töölössä on toki mukava olla, mutta kesällä parvekkeen /oman pihan puuttuminen ahdisti, ja nyt syksyllä ahdistaa keskustan ruuhkat ja parkkipaikan metsästys. Jos sitä vaikka hankkisi rivitalokämpän Tuomarilasta... Lainan otto vaan ahdistaa, ja toisaalta se, että sitten olisi varsin paljon suurempi kynnys lähteä mihinkään ulkomaille pidemmäksi aikaa. Joka on myös vähän ollut mielessä... tää alkusyksy on mennyt ajatellessa todella paljon omaa elämää ja sitä, mihin suuntaan sitä lähtisi viemään. Ja työuraa. Löytyisköhän meiltä töistä joku lukion opinnonohjaajaa vastaava tyyppi, jonka kanssa voisi pähkäillä omaa urapolkuaan, kun itse tulee välillä niin sokeaksi sille, mihin suuntaan lähtisi... Mitä tässä oikein haluaisi elämällään tehdä? Kun ei siitä perheen perustamisesta miehettä oikein mitään tule, niin jos saisi edes työuran aikaiseksi? Pitää varmaan odottaa joulukuun Meksikon matkaan  ja toivoa, että kahden viikon loma saa aikaan valaistuksen.

Kesäloma meni nopeasti, kun piti sen ainoastaan viikon kestoisena. Tässä Laura vielä tää osoite (luotan, että sä ainakin käyt täällä kurkkaamassa ;) siitä meidän matkanjärjestäjästä: http://www.youtravel.fi (toivottavasti se ny oli noin, kun ei täältä lentsikkakoneesta voi tarkistaa...) ja tuota siis suosittelen kaikille lämpimäst! Oltin viikko Stubaissa Itävallassa vaeltamassa, ja maisemat oli upeita! Ei niitä kuviin saanu niin hyvin ikuistettua, mutta siis *huoh* saatan hyvinkin lähteä sinne uudestaankin. Ja vaikka kyse oli seuramatkasta, oli se enemmänkin elämysmatkatyyppinen, eikä aurinkomatkojen Espanjan-lomat tulleet mieleen lainkaan. Kunto kasvoi (tosin siihen ei mulla niin paljoa vaadita), iltaisin tuli mentyä nukkumaan jo yhdeksältä ja muutenkin elettiin varsin terveellistä elämää siellä. Mutta Alpit, ne vaan on ihan tarpeeksi tehokas nautintoaine! Jos joku on talvella lähdössä sinne laskemaan, niin mulla on vielä viikko kesälomaa jäljellä. ;)

Viime viikonloppuna tuli sitten aika NRJ:ltä voittamalle Forex lomaseikkailulle. Tai siis kakkospalkintohan tuo oli, voittajapari lähti viikoksi Orlandoon ja me pariksi päiväksi Dubliniiin. Kun siitä on tullut puhuttua ties kelle ja missä, laitetaan nyt tänne vähän raporttia siitä mitä itse matkalla oikein tapahtuikaan. :)

Vähän jännitti mennessä lentoasemalle. Millainenhan matkaseurani Marko mahtaa olla, ja tullaanko lainkaan juttuun... Totesin, että vois olla fiksuinta soittaa samantien tullessa kentälle, niin voitaisiin tsekata yhdessä koneeseen ja saada vierekkäiset paikat. No, eipä poika vastannutkaan. Hieman ehkä yllättävää. Noh, on varmaan matkalla eikä kuule puhelintaan. EIköhän se soita kun huomaa puhelun tulleen, mutta kaipa mä sitten menen vaan jonottamaan...

Lähtöaulassa istuskelua. Ihmiset tutkimista: oliskohan tuo Marko? Ei se varmaan kun se puhuu tolle toiselle jätkälle. Entä tuo? Ei, sillä on niin hyvä irkkuaksentti. Lopetan pohdiskelun ja koitan soittaa uudestaan. Ei vastausta. No ei väkisin, meikäläinen lentää kumminkin. Koneeseen astuessa ei ole minkäänlaista havaintoa Markosta. Yllättävää.

Dubliniin. Koneesta ulos ja tuloaulaan. Soitto Markolle, kai se nyt jo alkaa vastailla kun pitäisi taksia alkaa jakaa. Puhelin hälyttää, mutta kukaan ei vastaa. Okei, jätkä ei siis ilmeisesti tullut mukaan lainkaan. Todella yllättävää, ottaen huomioon, että kaiffari ei ollut koskaan ollut Irlannissa. Ja mä taas... niin no, vähän liiankin usein viime aikoina. :)

Taksilla hotellille ja huoneeseen. Ei mikään ihmeellinen hotelli, taksikuskin mukaan "ei todellakaan Dublinin hyvämaineisinta seutua". Jepjep. Jotenkin ei lainkaan yllättävää ottaen huomioon NRJ:n tavan hoitaa asioita. Nukkumaan, ja aamulla miettimään mitä oikein kävikään. Kaksi päivää Dublinissa täysin tuntemattoman ihmisen kanssa muuttui siis omatoimimatkaksi. Aurinkoisessa Dublinissa. Todella yllättävää. Nyt jälkikäteen voin sanoa kirjoittavani tätä hieman palanein käsivarsin. En olisi ikinä uskonut ihmisen pystyvän polttamaan itsensä Irlannissa, jossa sataa 90% päivistä... mutta niin se vaan kävi.

Päivät menivät leppoisasti makaillen nurtsilla auringosta nauttien, Liffeyllä risteillen, shoppaillen asua isän 60v-päiville ja katsoessa uuden Indiana Jones -leffan. Viimeisen illan ohjelmana Irlannin Ericsonin Brianin läksiäiset. Brian oli yksi läheisimmistä työtovereista Dublinin aikana, joten sääli että firma joutuu päästämään hyvän tyypin pois. Toisaalta oli todella hauskaa, että pääsi mukaan illanistujaisiin, ja pääsi juomaan Guinnesia ihan aidossa irkkuseurassa. Ilta jatkui  mukavasti aina pikkutunneille asti, joka oli todella fiksu veto kun lento kotiinpäin lähti jo puoli kahdeksalta aamulla... Eli yöunet jäivät todella vähiin, mutta oli kyllä myös hauskaa!

Ennen matkaa NRJ:n puolelta uhkailtiin, että meille soiteltaisiin matkan aikana ja kyseltäisiin fiiliksiä radioon. Noh, kukaan ei soittanut. Ei yllättävää. Ja Markolta ei tullut ainakaan vielä minkäänlaista selitystä. Ei kai myöskään pitäisi yllättää. Tämän päivän suurin shokki olikin ehkä sateiseen Suomeen paluu. Sää oli kuin... kuin... Irlannista. Paitsi että siellä paistoi aurinko. Mutta siis normaalisti. Kyllä te kässäätte. Aika yllättävää, että kerran näinkin päin.

Mutta näin siis tällä kertaa. Näin loistava onni mulla on miesten suhteen: sokkotreffiseura hylkää ilmaisen Irlannin matkan vaan, ettei tartte tutustua meikäläiseen. Noh, omapa oli häviönsä. ;)

Jep jep. Viimeisin kirjoitus täällä on sitten maaliskuulta... ja nyt on kesäkuu... hups... :)

Mitäs kaikkea tässä onkaan tapahtunut välillä. Matkojen puolesta toukokuussa tuli käytyä Belgian turneella, kohteina Bryssel, Gent ja Antwerpen. Aikaa viikko. Arkipäivät menivät vauhdilla Veli-Matin kanssa kiertäessä operaattorin servereitä. Kyllä, sain matkaan mukaan kaverin, onhan Belgia sen verran vaarallinen paikka. Ainakin verrattuna Kazakstaniin. :) Tosin tällä kertaa kyse oli uuden tulokkaan opettamisesta "talon tavoille". Ja hei, mä en ollut se tulokas! Ihan kuin jonkun askeleen olisi päässyt töissä eteenpäin, kun ei olekaan aina kysyjänä vaan pääsee jo vastailemaankin.


Reissun kohokohta oli ehdottomasti viikonloppu Brysselin Jazz Marathonissa, jonne seuraksi sain lisäksi perjantai-illaksi belgialaisen tutun Pierren, ja lauantaiksi hollantilaisten joukkion Marijnin ohjastamana sekä rytmiryhmän Aachenista: Carsten, Eike, Andreea sekä Eiken serkku Britta junailivat päiväksi kuuntelemaan jazzia, bluesia, funkia, soulia ja salsaa.

Tapahtumalla oli mukava konsepti: kaupunki täynnä pienempiä ja isompia lavoja, joilla bändejä soittamassa. Yhtään pääsylippua ei tarvitse maksaa, ja jopa isoimmilla lavoilla oluen saa pöytäänkannettuna. Not bad. Vähän toista kuin Pori Jazzeilla. :)